Tuntuu juhlalliselta ottaa käteensä Agricolan teosten näköispainoksen ensimmäinen osa. Siinä ollaan suomenkielisen hengellisen kirjallisuuden äärirajalla, sen takana on latinankielisiä ja ruotsinkielisiä kirjoja – lähinnä sivistyneille tarkoitettuja. Suurimman osan koottujen teosten ensimmäisestä osasta täyttää Rucouskiria (1544), jota sanotaan Agricolan itsenäisimmäksi teokseksi.

Onhan sekin mahtavaa, että tämä ensimmäinen laaja suomenkielinen teos opettaa suomalaisia rukoilemaan. Toivottavasti oppi on mennyt perille. Sitähän ei tiedä, rukoileminen kun ei näy päälle.

 

Esteenä paksuun kirjaan tutustumisessa on oikeinkirjoitus, jota on työlästä lukea. 1600-luvun alun Sorolaisen tekstiä vielä lukee harrastelijakin melko sujuvasti, mutta Rucouskiria vaatii ponnistelua. Siksi tyydynkin kirjan selaamiseen ja luen katkelman sieltä, toisen täältä.

Paikoin Rucouskirian kanssa tulee tuntu, kuin vaeltelisi keskiaikaisessa kivikirkossa ja katselisi sen seinämaalauksia. Samoin kuin kirkon seinästä löytää ruoskitun Jeesuksen säälittävän kuvan, samoin myös Rucouskiriassa on laajat Kristuksen kärsimiseen liittyvät osastot. Siellä muun muassa tervehditään kaikkia Kristuksen piinattuja jäseniä. Esimerkiksi:

”Terve cunnialinen Christuksen Kylki/ meiden edhesten hoovin keihelle läpitsepistetty.”

Kirja liittyy yleensäkin lujasti katoliseen perinteeseen. Suuri määrä rukouksista on suomennoksia Missale Aboensesta, Turun messukirjasta. Ei kuitenkaan pelkkiä suomennoksia vaan kehitelmiä. Esimerkiksi pyhimyksiin liittyvistä rukouksista Agricola on poistanut katolisen ajatuksen pyhimysten tekojen ansiollisuudesta. Hän puhuu pyhimysten elämän esikuvallisuudesta ja heidän uskonsa esimerkillisyydestä. Näinhän tehdään Luterilaisissa tunnustuskirjoissakin.

Ainakin paikoin Agricolan kieli on hyvin elämysvoimaista: ”Cosca minulla on adhistos/ nijn mine … parghun minun Jumalani tyge.” Kyllähän se rukous parhaimmillaan Jumalaa kohti parkumista on.

Johdannon jälkeen Rucouskiria jakaantuu kolmeen osaan. Ensin on raamatullisia rukouksia, sitten liturgisia rukouksia ja lopuksi yksityiseen hartauteen tarkoitettuja rukouksia. Liturgiset rukoukset ovat suuressa määrin keskiaikaisia, sen sijaan yksityisen hartauden rukoukset suureksi osaksi Agricolan oman ajan tuotetta.

Agricola on ottanut suurimman osan yksityisen hartauden rukouksista muista rukouskirjoista. Hyvin paljon hän käyttää kuuluisan humanistin Erasmus Rotterdamilaisen tekstejä. Tämä on siinä suhteessa merkille pantavaa, että Erasmus oli Lutherin vihaama ja katolilaistenkin vieroma kirjoittaja. Agricola otti oman linjansa.

Kaiken kaikkiaan Agricola esiintyy Rucouskirian laatijana konservatiivisena reformaattorina, joka halusi säilyttää vanhasta sen mikä siellä oli hyvää ja korjata vain siellä, missä näkyi ilmeisiä vääryyksiä. Hän oli keskitien kulkija, ei uskonnollinen kumousmies. Jos haluttaisiin olla ekumeenisia ja kansallismielisiä, kirkkomme nimi voisi olla ”evankelis-agricolalainen” ei ”evankelis-luterilainen”.

 

Esko Miettinen